Kertyneiden kilojen taustaa..

Synnyin 60 luvulla köyhään perheeseen, jossa äiti näytti rakastamisensa ruoalla.
Aamupalana oli usein pullasuttua, johon kuului pullaa paloina, sokeria ja kahvia kermalla.
Leipänä oli aterioilla iso lautasellinen ranskanleipää paksulla kerroksella flooraa ja jotain makkaranpäitä, joita sai halvemmalla kaupasta.
Salaattia en koskaan nähnyt ruoka pöydässämme.

Muistan kun äiti ja isä eräskin kerta lähtivät tanssimaan ja me jäätiin veljen kanssa kaksin kotiin, niin saatiin siitä hyvästä syödä täytekakku puoliksi.
Äiti näytti rakkautensa ruoalla, kun muuta ei siihen aikaan osannut.
Ei ollut ilmeisesti omassa nuoruudessaan saanut siihen oppia, kun oli 12 lasta ja sota-aikakin.
Olin ihan onnellinen lapsi, joka sittemmin kärsi ylipainosta ja alkoi sen takia kokea huonommuutta itsestään jo lapsesta lähtien.
Koen, että ylipaino alkoi siis jo väärillä ruokatottumuksilla ihan lapsesta saakka.
Muita syitä on tietty on esim.sukurasite. Kaikki äidinpuolen sukulaiset on kuvista päätellen talon kokoisia, niin kuin  äitinikin, myös veljeni on ottanut osumaa.

Sitten tulee myös henkiset ongelmat, joita on syömällä  oppinut tukahduttamaan.
Traumaattisia kokemuksia , joita lapsena ja teininä on joutunut kohtaamaan miesten ahdistelujen kautta.

Asiaa ei ainakaan ole auttanut se, että lihavimmillani ollessani ulkopuoliset katsoivat asiakseen sen minulle kertoa, ikään kuin en sitä olisi joka hetki tajunnut ja kantanut mukanani.
Voisin kertoa lukemattoman määrän tarinoita siitä, miten minua on loukattu kommentoimalla kokoani suoraan päin naamaan.
Haavat ovat syviä. Itsetuntoni on ollut maassa aikaisemmin ja olen käynyt pitkän ja kivisen tien päästäkseni tähänkin hetkeen, josta aion kohta jatkaa vielä edemmäs (siitä myöh.)

Koko aikuisiän jojoilin painoni kanssa edestakas, kunnes tuli oikea kriisivuosi 2005, kun menetin yhtä aikaa työni, ja sitä kautta työsuhdeasunnon.
Siitä vuoden päästä luottotiedot,Sen vuoden aikana, kun yritin vielä työttömänä maksaa joka suuntaan lainan korkoja lihoin 50kg
Muut syö pillereitä masennukseen, minä söin kaiken mitä eteen tuli.

Oltiin muutettu asunnon mentyä Espoon keskustasta pellon viereen maalle asumaan pieneen omakotitaloon vuokralle.
Ja siellä tosiaan vuoden pyörin sängyn ja jääkaapin väliä ja mietin elämääni ja söin ja söin.

Kunnes oli lähdettävä katsastamaan autoa ja kauhukseni huomasin odotushuoneessa, että en mahtunut mihinkään tuoliin istumaan.
En myöskään mahtunut autoni turvavöihin ja pelkäsinkin sitä hetkeä, että poliisi pysäyttää ja keskeyttää ajoni, kun en voi turvavyötä pitää.

Näihin aikoihin löysin myös Reiki-energiahoidot, jotka auttoivat ja auttavat mua edelleen.
Kävin muutamat kurssit ja parantelin itseäni ja muitakin kaukohoidoilla.

Sitten samoihin aikoihin työkkäri pakotti mut joustavasti työhön kurssille, kun olin päättänyt, että ravintola-alalle en enää mene, koska olin siihen loppuun palanut jo ennen työn loppumista.
Oli todella vaikeaa taas pakottaa itsensä sosiaaliseksi ja asiaa, ei tosiaan auttanut se, että mulla oli tasan yhdet housut (verkkarit), jotka mahtuivat mun päälle.
Pakotin itseni kuitenkin käymään kurssin kunnialla, vaikka alkuun se oli todella rankkaa.

No sattumien kautta menin sitten vanhainkotiin työharjoitteluun kurssin päätteeksi ja se meni sen verran hyvin, että 2vkoa kurssin jälkeen mulle soitettiin ja pyydettiin töihin sinne.
Muutaman kk päästä sain sieltä oppisopimus koulutuksen LH:ksi työn ohella.

Lähihoitaja koulun aikana sisälläni syttyi palo, että nyt näistä läskeistä on päästävä.
Koulutus työharjoitteluineen ja töineen oli todella vaikeaa niillä kiloilla, koska painoin varmasti yli 200kg mikään vaakahan mua ei suostunut punnitsemaan.

Yksi ikävimpiä kokemuksiani oli eka työharjoittelu päiväkodissa, jossa ekana aamuna eräs pikkutyttö otti mut silmätikukseen ja huusi kaikkien kuullen, että ÄLÄ ISTU SIIHEN JAKKARALLE SE RÄJÄHTÄÄ SUN¨ALLAS!! Olisin niin toivonut, että maa olisi nielaissut mut.

Se koko harjoittelu oli niin rankka, kun lapset on lattiantasossa ja kaikki tapahtuu matalalla.
Mutta lasten kanssa sain  kuitenkin hyvän yhteyden harjoittelun aikana ja tämä tyttökin pyrki aina lähelleni, kun minuun tutustui, samaa ei voinut sanoa ohjaajistani.

Työntekijät syrjivät mua koko harjoittelun ajan ja puhuivat ohitseni.
Jättivät minut ulkopuolella ja täysin yksin.
Itsetuntoni oli niin nollassa, että sallin sen tapahtuvan, ja olemukseni oli , että anteeks että olen olemassa.
Sen työharjoittelun jälkeen, en ole enää koskaan sallinut itseäni kohdeltavan niin ala-arvoisesti.
Teinkin siitä valituksen, joka ei tosin kantanut mihinkään, mutta sainpa kertoa kantani.

Olin myös vuoden työttömyyden aikana hukannut itseni ja identiteettini täysin, enkä enää tunnistanut itseäni. Jouduinkin aloittamaan itseni rakentamisen uudelleen pala palalta.

Koko elämä oli taas alussa, iso velkataakka niskassa, ei luottotietoja ja hirvittävä matka alussa läskien kanssa ja aivan uudella paikkakunnalla, jossa en tuntenut ketään.
Ja täysin uudella työuralla alkuvaiheessa.

Mies tosin mukana, joka oirehti oman masennuksensa kanssa, joka oli oikeastaan siihen aikaan valtava lisätaakka minulle, olisin pärjännyt paremmin yksin.
Olin hänen masennustaan katsellut jo useita vuosia ja niinhän sitä sanotaan, että usein masentuneen läheinen sairastuu myös itse.
jatkuu....