Kiitollisuus on tämänkin päivän teema pienen paniikin jälkeen.
Eilen aamulla vessan pöntölle läsähtäessäni nimittäin vc:n kannen yläosa osui selkääni ja tunsin jonkun oudon kohouman olevan selkäni ja kannen välissä.
Oli sitten niin keskellä selkärankaa, että vain vaivoin pystyin sitä hieman hipomaan.
Joku pattihan siellä oli. Ja eka ajatus: No niin nyt se on levinnyt selkärankaan.
Sitä sitten Mikalle näyttään ja itse yritin peilin kautta kurkkia, mutta ei siitä mitään selvää saanut. Siihen sitten aluks Bebanthenea, ei auttanut. Illalla laitettiin ötököiden puremiin tarkoitettua rauhoittavaa voidetta siihen. Kirveli vaan.
Aamulla kun heräsin oli patti heti mielessä ja siellähän se oli entistä isompana ( tai ainakin kuvittelin niin) Saman tien soitto terppariin yritin kähistä asiani (kurkku tukossa näin aamuisin edelleen) tuttu ihana hoitsu vastas puhelimeen ja sainkin ajan jo 40 minutin päähän selitettyäni huoleni hänelle. Viikonloppu nimittäin oli taas tulossa, enkä pystynyt edes ajattelemaan, että joutuisin vatvomaan tätä päässäni lomani viimeisinä päivinä, maalaten kaikenlaisia kauhukuvia edessä olevasta.
Vauhdilla kuppi kahvia naamariin ja kaasua ja 5min. niin olin TK:n edessä.
Siitä vartti ja olin jo operoitavana. Puudutetta pistettiin ja pattia puristeltiin ja leikattiin pois.
Hän oli nimeltään Sarveisontelo ( epidermaalikysta "aterooma")
Poistuin paikalta Kefexin resepti taskussa ja suunnattoman kiitollisena ja onnellisena.
Olin hetkeä aikaisemmin vain vaivoin saanut itseäni pidäteltyä hyökkäämästä lääkärin kaulaan, kun hän ilmoitti, että ei tämä ole mitään vakavaa, vaan täältä tullee eritettä. Napataan se pois.
Siispä vaan hymyilin koko naamallani ja kiitin ja kerroin olevani todella huojentunut tiedosta.
Kotiin päästyäni mies oli kauhuissaan kuultuaan, että hän joutuu hoitaan tätä mun haavaani ja jopa puristaan sieltä eritettä, jos on tullakseen.
Palautin hänet äkkiä maanpinnalle ja annoin hänen ymmärtää, että tässä kohtaa pitäisi olla kiitollinen siitä, että selvittiin näin vähällä, eikä itkeä sitä, että hän joutuu vastenmieliseen hommaan.
No hetken asiaa mietittyään hän sai asiani sisäistetyksi, mutta epäili edelleen, että osaakohan hän?
Miehet...voi hyvää päivää..vaik mul olis mikä...niin se on aina hän jolla on vaikeaa...ei aina jaksas tätä yksin kaiken kantamista.
No joo eihän asia nyt ihan niin ole, mutta joskus vaan ketuttaa, että se on aina nainen, jonka pitää kestää ja ymmärtää.
Kesä vetelee viimesiään siitä ei pääse mihinkään, lehtiäkin jo tippuilee ja haisee syksylle, mitä kylläkin rakastan, olenhan Lokakuussa syntynyt.
Kesän lomat on lusittu ja juhlat juhlittu, ilman isompia haavereita ja sienikin on pysynyt poissa.
Ruokahalukin makuaisteineen on varmaan joku 80%
Paino on ihme kyllä pysynyt siinä -15 kg minkä tippui silloin keväällä.
Joten jos syyskuun kuvat on puhtaat, niin voisi yrittää tiputtaa ihan oikeesti taas muutaman kilon.
Ei ole enään kun vajaa 2 viikkoa, niin kuullaan miten ämmän käy?
Eniten mua pelottaa se, että kuinka pystyn siinä putkessa oleen 1.5h liikkumatta? Mua alkaa kuitenkin pissattaan, kutittaan, suuta kuivaan ja kaikkea muuta mahdollista ja mahdotonta.
No ei auta, se on tämäkin ihanuus koettava, joten eteenpäin sano mummo lumessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti