Kuka kertoisi sinulle, että tuska jota kannat on merkki omasta kasvustasi, siis kiitä siitä!
Nämä lauseet tulivat mieleeni, kun tulin "koiralenkiltä" ilman koiraa :-(
Menin sen meidän oman lenkin, jota Robin kanssa aina mentiin ja itkin ja väliin huusin tuskasta metsässä tarpoessani. Päätin lenkkini Robin haudalle ja itku senkun jatkui ja jatkuu vieläkin...nyt hieman vaimeampana. Jos ei tämä itku puhdista, niin ei sitten mikään.
Ollaan niin surullisia Mikan kanssa, että ei mitään järkee.
Ennen Jussia tein niin paljon töitä, ettei paljoo ehtinyt sureen, sit Jussin juhlinta, joka meni melko mukavasti kavereiden täällä ollessa.
Ja nyt sitten lomaa vielä ollessa on tunteet päässeet vasta oikeesti valloilleen.
Ollaan mietitty jo moneen kertaan toisen haukun ottoa, ja aina vaan päädytään siihen tulokseen, että kyllä se meidän elämään kuuluu. Ei taideta ilman osata olla. Kuinka paljon iloa se tuokaan.
Vaikka tietää, että luopuminen on näin kauheaa, niin siitä huolimattaa, tahtoo vauvan, siis koiruksen.
No kattellaan löytyykö sopiva ja koska, mutta eiköhän tänne sellainen vielä ilmesty <3
Elämässä on toki mukaviakin asioita. 13.6 tuli Mikan ja mun 18v täyteen oloa harjoituskihloissa.
Ja 25.6 mua kosittiin,ja sovittiin et mennään kihloihin aikuisten oikeasti ja suunnitellaan tulevaan elämään jotain pienimuotoista naimisiinmenoa <3
Perjantaina tuli postissa kutsu vas. käden Rannekanavan toimenpiteeseen 4.9.2018 joten sillon taas sit saikkua. Ahdistaa sen verta rahallisesti, että jouduin peruun samantien parit grillailunäkemiset.
Täytyy tehdä töitä lomallakin sitten, et sais jotain jemmaan ja jos se koiruskin saatas, niin rahaa ja huolenpitoahan se rakas vaatii. Mut Mikahan on täällä aina, joten hän ei ole koskaan yksin tämä tuleva haukku. Jospa tämä tästä taas. tällasia tällä kertaaaaaaa…...
lauantai 30. kesäkuuta 2018
keskiviikko 13. kesäkuuta 2018
Päivistä raskaimpia
Eilen oli sitten vihdoin vapaa ja aikaa pysähtyä todella miettimään Robin tilannetta ja kuinka ollakaan sen kulkeminen oli tänään sitten jo huonompaa.
Joten jo 5 aikaan aamulla laittelin viestiä eläinlääkärille, että ehtisikö katsoon Robia, onko jotain vielä tehtävissä, tai sitten Eutanasia. ( Netin kautta, kun aikoja ei näkynyt olevan)
Soittikin minulle sitten takaisin, kun olin laittanut jo 3 tekstaria ja soittanut 2 kertaa...
Lupasi ottaa meidät vastaan tunnin päästä, eli 10:30
Helpottuneena otin ajan vastaan, että tulemme juu.
Robi söi vielä aamupalan hyvällä ruokahalulla.
Mikan kanssa keskusteltiin, että nyt on kovat paikat edessä, mutta jospa vielä jotain olisi tehtävissä.
Itse tiesin, että ei ole, mutta Mika ei sitä tajuntaansa suostunut ottamaan, näinpä en voinut suoraan kotiin tilata lopetusta, vaan piti mennä ensin vielä kuulemaan lääkärin mielipide, että Mikakin saa rauhan asian kanssa, että ollaan todellakin kaikkemme yritetty ennen kuin....
Viimeisen kk:den Robi on saanut erikoishuomioita ja on hoidettu sitä aamusta iltaan ja on saanut paljon herkkupaloja. Myöskin särkylääkkeitä, ettei olisi kipuja. Ja nyt oltiin tekemässä ratkaisua pitkän harkinnan ja yrityksen jälkeen. Kaikki mahdollinen oli tehty, mutta patti kainalossa, vaan näkyi enempi aiheuttavan kävelyn haittaamista.
Eläinlääkäri vahvisti epäilyksen ja sanoi, että hyvä, että tulitte ajoissa, sillä moni venyttää liian pitkään, niin ettei koira enää pääse edes kävelemään ja kärsii.
Juu se oli viimeinen tikki, että kuuli lääkäriltä, että nyt on aika, tai Robi vaan kärsii enemmän.
Päätettiin antaa piikki sitten siinä samantien, ei enää venytetä.
Ikään kuin Robi olisi tämän jo tiennyt ja alistunut kohtaloonsa ja tyynesti nukahti ekaan piikkiin, eikä ottanut katsekontaktia, ikään kuin helpottaakseni oloani, ettei ano katseellaan enää :-(
Sitten sydämen pysäyttävä piikki. Itkin kuin vesiputous koko toimituksen ajan.
Mika ei yleensä itke koskaan, mutta kannettuaan kuolleen koiransa autoon Mikakin repesi lohduttomaan itkuun. Itkien ajettiin kotiin ja Mika lähti samantien kaivamaan Robille hautaa.
Hauta kaivettiin meidän pihaan vähän sivummalle luonnon keskelle, missä Robi tykkäsi tallustaa.
Tänään tehdään siihen risti. ja jonkinlainen kumpu. Vieressä on iso kallio, jonka päälle voi laittaa kaikkia muistojuttuja.
Päivä oli todella vaikea, ja niin on nyt aamukin, kun Robi oli aina aamulla jo vessassa mukana tervehtimässä ja tässä sängyssä mukana, kun olin aamukahvilla tietsikan kanssa.
Viimeisenä viikkona tosin, ei jaksanut enää hypätä sänkyyn.
Nyt on rankkaa, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Itku tulee kokoajan ryöppäinä.
Mutta olen ylpeä meistä, että pystyttiin tekeen tää yhdessä ja Robin ansaitsemalla tavalla, eikä ratkettu ryyppään tän kaiken tuskan takia. Kyllä se tästä <3
Serkkuni sanoin: Tämäkin kuuluu elämään.
Joten jo 5 aikaan aamulla laittelin viestiä eläinlääkärille, että ehtisikö katsoon Robia, onko jotain vielä tehtävissä, tai sitten Eutanasia. ( Netin kautta, kun aikoja ei näkynyt olevan)
Soittikin minulle sitten takaisin, kun olin laittanut jo 3 tekstaria ja soittanut 2 kertaa...
Lupasi ottaa meidät vastaan tunnin päästä, eli 10:30
Helpottuneena otin ajan vastaan, että tulemme juu.
Robi söi vielä aamupalan hyvällä ruokahalulla.
Mikan kanssa keskusteltiin, että nyt on kovat paikat edessä, mutta jospa vielä jotain olisi tehtävissä.
Itse tiesin, että ei ole, mutta Mika ei sitä tajuntaansa suostunut ottamaan, näinpä en voinut suoraan kotiin tilata lopetusta, vaan piti mennä ensin vielä kuulemaan lääkärin mielipide, että Mikakin saa rauhan asian kanssa, että ollaan todellakin kaikkemme yritetty ennen kuin....
Viimeisen kk:den Robi on saanut erikoishuomioita ja on hoidettu sitä aamusta iltaan ja on saanut paljon herkkupaloja. Myöskin särkylääkkeitä, ettei olisi kipuja. Ja nyt oltiin tekemässä ratkaisua pitkän harkinnan ja yrityksen jälkeen. Kaikki mahdollinen oli tehty, mutta patti kainalossa, vaan näkyi enempi aiheuttavan kävelyn haittaamista.
Eläinlääkäri vahvisti epäilyksen ja sanoi, että hyvä, että tulitte ajoissa, sillä moni venyttää liian pitkään, niin ettei koira enää pääse edes kävelemään ja kärsii.
Juu se oli viimeinen tikki, että kuuli lääkäriltä, että nyt on aika, tai Robi vaan kärsii enemmän.
Päätettiin antaa piikki sitten siinä samantien, ei enää venytetä.
Ikään kuin Robi olisi tämän jo tiennyt ja alistunut kohtaloonsa ja tyynesti nukahti ekaan piikkiin, eikä ottanut katsekontaktia, ikään kuin helpottaakseni oloani, ettei ano katseellaan enää :-(
Sitten sydämen pysäyttävä piikki. Itkin kuin vesiputous koko toimituksen ajan.
Mika ei yleensä itke koskaan, mutta kannettuaan kuolleen koiransa autoon Mikakin repesi lohduttomaan itkuun. Itkien ajettiin kotiin ja Mika lähti samantien kaivamaan Robille hautaa.
Hauta kaivettiin meidän pihaan vähän sivummalle luonnon keskelle, missä Robi tykkäsi tallustaa.
Tänään tehdään siihen risti. ja jonkinlainen kumpu. Vieressä on iso kallio, jonka päälle voi laittaa kaikkia muistojuttuja.
Päivä oli todella vaikea, ja niin on nyt aamukin, kun Robi oli aina aamulla jo vessassa mukana tervehtimässä ja tässä sängyssä mukana, kun olin aamukahvilla tietsikan kanssa.
Viimeisenä viikkona tosin, ei jaksanut enää hypätä sänkyyn.
Nyt on rankkaa, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Itku tulee kokoajan ryöppäinä.
Mutta olen ylpeä meistä, että pystyttiin tekeen tää yhdessä ja Robin ansaitsemalla tavalla, eikä ratkettu ryyppään tän kaiken tuskan takia. Kyllä se tästä <3
Serkkuni sanoin: Tämäkin kuuluu elämään.
torstai 7. kesäkuuta 2018
Aina jotain
Mun ihana uus auto on ollut mulla noin. puol vuotta. Ja tähän mennessä on hajonnut jo tuulilasi, jonka vaihdoin. Myöhemmin selvisi, et lasin vaihtajat ei laittaneet letkua kiinni pissapoikaan ja ihmettelin viikon miksi vettä ei tule ikkunaan...
No nyt sitten sunnuntaina huomasin, töistä lähteissäni, että kuskin puolen takarenkaan yläpuolella on n. 10cm syvä viilto, ja tiedän etten ole sitä itse aiheuttanut,
Eilen selvisi, että työkaverille on käynyt samoin niihin aikoihin ja hän oli tehnyt siitä rikosilmoituksen. Joten niin tein sitten minäkin eilen.
Täytyy tsekata korvaako osakasko tuota ja kannattaako se laittaa vakuutukseen, mikä on omavastuu? ja paljonko maksaa se korjata?
Vituttaaa...itse yrittää elää auton kanssa niin, ettei sille vaan mitään tapahtuisi :-(
Robroy voi todella hyvin muuten, mutta linkkaa hieman oikeaa koipea, jossa on patti, jossain kainalon kohdalla..
Muutenkin haluaa teputtaa kokoajan, eikä tunnu siltä, että siitä kärsisi mitenkään, vaan päinvastoin on virkistynyt lisää ja kerjää ruokaa entiseen malliin ja hötkyilee.
Takaraivossa kuitenkin ajatus, että jos tila romahtaa,niin…...ei ole vaihtoehtoa.
Nyt alettiin hoitaa Robia Bemerillä, saapi nähdä onko siitä apua?
Katsellaan, en mä nyt muuten tervettä ja virkeetä koirusta pysty viemään lopetettavaksi, jos hieman linkkaa ja muuten on ihan virkeä. Ja mä tosiaan ajattelen koiran parasta, enkä itseni. <3
Kohta lähden perselääkäriin, saa nähdä mikä on pukamantuomio. Jos leikkaus, niin koitan kysyä onko mahdollista, että leikkaisivat sen samoihin aikoihin, kun mun ranteen keskihermopinteen syksyllä, että pääsisi samalla sairaslomalla.
Nimittäin hermoratatutkimuksessa selvisi, että mulla todellakin on rannekanavan oireyhtymä.
Ja kummatkin kädet pitää leikata. Vasen huonompi varmaan ensin. Syksyllä kuulemma.
Ei mua mitenkään pelota, vaik onhan leikkauksessa aina riskinsä ja voi mennä pieleen.
Siinä ei edes nukuteta, mikä tuntuu myös hieman vaikealta ajatukselta, et sun ranteet aukaistaan, kun olet hereillä. Ja inhoon yli kaiken sen kanyylin laittoa.
Joo se mikä mua potuttutaa siinä leikkauksessa on se, että joudun saikulle, johon mulla ei ole varaa.
No elämä on sitä mitä meille tapahtuu, sillä välin, kun me teemme muita suunnitelmia.
No nyt sitten sunnuntaina huomasin, töistä lähteissäni, että kuskin puolen takarenkaan yläpuolella on n. 10cm syvä viilto, ja tiedän etten ole sitä itse aiheuttanut,
Eilen selvisi, että työkaverille on käynyt samoin niihin aikoihin ja hän oli tehnyt siitä rikosilmoituksen. Joten niin tein sitten minäkin eilen.
Täytyy tsekata korvaako osakasko tuota ja kannattaako se laittaa vakuutukseen, mikä on omavastuu? ja paljonko maksaa se korjata?
Vituttaaa...itse yrittää elää auton kanssa niin, ettei sille vaan mitään tapahtuisi :-(
Robroy voi todella hyvin muuten, mutta linkkaa hieman oikeaa koipea, jossa on patti, jossain kainalon kohdalla..
Muutenkin haluaa teputtaa kokoajan, eikä tunnu siltä, että siitä kärsisi mitenkään, vaan päinvastoin on virkistynyt lisää ja kerjää ruokaa entiseen malliin ja hötkyilee.
Takaraivossa kuitenkin ajatus, että jos tila romahtaa,niin…...ei ole vaihtoehtoa.
Nyt alettiin hoitaa Robia Bemerillä, saapi nähdä onko siitä apua?
Katsellaan, en mä nyt muuten tervettä ja virkeetä koirusta pysty viemään lopetettavaksi, jos hieman linkkaa ja muuten on ihan virkeä. Ja mä tosiaan ajattelen koiran parasta, enkä itseni. <3
Kohta lähden perselääkäriin, saa nähdä mikä on pukamantuomio. Jos leikkaus, niin koitan kysyä onko mahdollista, että leikkaisivat sen samoihin aikoihin, kun mun ranteen keskihermopinteen syksyllä, että pääsisi samalla sairaslomalla.
Nimittäin hermoratatutkimuksessa selvisi, että mulla todellakin on rannekanavan oireyhtymä.
Ja kummatkin kädet pitää leikata. Vasen huonompi varmaan ensin. Syksyllä kuulemma.
Ei mua mitenkään pelota, vaik onhan leikkauksessa aina riskinsä ja voi mennä pieleen.
Siinä ei edes nukuteta, mikä tuntuu myös hieman vaikealta ajatukselta, et sun ranteet aukaistaan, kun olet hereillä. Ja inhoon yli kaiken sen kanyylin laittoa.
Joo se mikä mua potuttutaa siinä leikkauksessa on se, että joudun saikulle, johon mulla ei ole varaa.
No elämä on sitä mitä meille tapahtuu, sillä välin, kun me teemme muita suunnitelmia.
Tilaa:
Kommentit (Atom)