Eilen oli sitten vihdoin vapaa ja aikaa pysähtyä todella miettimään Robin tilannetta ja kuinka ollakaan sen kulkeminen oli tänään sitten jo huonompaa.
Joten jo 5 aikaan aamulla laittelin viestiä eläinlääkärille, että ehtisikö katsoon Robia, onko jotain vielä tehtävissä, tai sitten Eutanasia. ( Netin kautta, kun aikoja ei näkynyt olevan)
Soittikin minulle sitten takaisin, kun olin laittanut jo 3 tekstaria ja soittanut 2 kertaa...
Lupasi ottaa meidät vastaan tunnin päästä, eli 10:30
Helpottuneena otin ajan vastaan, että tulemme juu.
Robi söi vielä aamupalan hyvällä ruokahalulla.
Mikan kanssa keskusteltiin, että nyt on kovat paikat edessä, mutta jospa vielä jotain olisi tehtävissä.
Itse tiesin, että ei ole, mutta Mika ei sitä tajuntaansa suostunut ottamaan, näinpä en voinut suoraan kotiin tilata lopetusta, vaan piti mennä ensin vielä kuulemaan lääkärin mielipide, että Mikakin saa rauhan asian kanssa, että ollaan todellakin kaikkemme yritetty ennen kuin....
Viimeisen kk:den Robi on saanut erikoishuomioita ja on hoidettu sitä aamusta iltaan ja on saanut paljon herkkupaloja. Myöskin särkylääkkeitä, ettei olisi kipuja. Ja nyt oltiin tekemässä ratkaisua pitkän harkinnan ja yrityksen jälkeen. Kaikki mahdollinen oli tehty, mutta patti kainalossa, vaan näkyi enempi aiheuttavan kävelyn haittaamista.
Eläinlääkäri vahvisti epäilyksen ja sanoi, että hyvä, että tulitte ajoissa, sillä moni venyttää liian pitkään, niin ettei koira enää pääse edes kävelemään ja kärsii.
Juu se oli viimeinen tikki, että kuuli lääkäriltä, että nyt on aika, tai Robi vaan kärsii enemmän.
Päätettiin antaa piikki sitten siinä samantien, ei enää venytetä.
Ikään kuin Robi olisi tämän jo tiennyt ja alistunut kohtaloonsa ja tyynesti nukahti ekaan piikkiin, eikä ottanut katsekontaktia, ikään kuin helpottaakseni oloani, ettei ano katseellaan enää :-(
Sitten sydämen pysäyttävä piikki. Itkin kuin vesiputous koko toimituksen ajan.
Mika ei yleensä itke koskaan, mutta kannettuaan kuolleen koiransa autoon Mikakin repesi lohduttomaan itkuun. Itkien ajettiin kotiin ja Mika lähti samantien kaivamaan Robille hautaa.
Hauta kaivettiin meidän pihaan vähän sivummalle luonnon keskelle, missä Robi tykkäsi tallustaa.
Tänään tehdään siihen risti. ja jonkinlainen kumpu. Vieressä on iso kallio, jonka päälle voi laittaa kaikkia muistojuttuja.
Päivä oli todella vaikea, ja niin on nyt aamukin, kun Robi oli aina aamulla jo vessassa mukana tervehtimässä ja tässä sängyssä mukana, kun olin aamukahvilla tietsikan kanssa.
Viimeisenä viikkona tosin, ei jaksanut enää hypätä sänkyyn.
Nyt on rankkaa, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa. Itku tulee kokoajan ryöppäinä.
Mutta olen ylpeä meistä, että pystyttiin tekeen tää yhdessä ja Robin ansaitsemalla tavalla, eikä ratkettu ryyppään tän kaiken tuskan takia. Kyllä se tästä <3
Serkkuni sanoin: Tämäkin kuuluu elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti