Valoa pimeydessä

 Eilinen oli käänteentekevä kuntoutumisen suhteen. 

Lähdin 9 aikaan aamulla kohti Hämeenlinnaa ja naprapaattia. Ajoin Goodmannin parkkiin ja sieltä navigoin kävellen hoitoon ja takaisin. Juho ( naprapaatti) totesi, että 2viikon aikana olen mennyt hienosti eteenpäin kuntoutumisen kohdilta. 

Kuulemma muutos oli näkyvä. Katsottiin samoja liikkeitä mitä sain kotitehtäväksi ja sain uusia. Lisäksi sain kaipaamani käsittelyä osan ajasta, joka tuntui mahtavalta. Uusi näkeminen sovittiin 8.12 mun röntgenin jälkeen.

Kysyi miltä musta tuntuu edistyminen ja totesin, että ajoin tänne ilman isompia kipuja ja kävelin tänne yli kilometrin ja vielä tuntuu hyvältä. 

Kyselin häneltä miten hän kokee, että tarvitsenko sen Ortobedin lausunnon ja hän ei kokenut sitä vielä ajankohtaiseksi. 

Sain rauhoittavaa tietoa, kun kyselin mielipidettä, että miten hän näkee asian, että voiko siellä selässä olla vielä joku hermo puristuksissa mikä mahdollisesti sitten tarkoittaisi vielä uutta leikkausta ja kaiken kuntoutumisen alusta alkamista ja että, eikö luulis, että jos hermo puristais istuessa, niin eikö se sattuisi heti.

Ja sain juuri kaipaamani vahvistusta, että juu juuri näin ja kipu yleensä säteilisi jalkoihin, mutta mulla ei ole mitään sen suuntaista. 

Kertoi myös, että ikäni huomioon ottaen paraneminen on luutumisen kannalta hitaampaa ja että selän tukirakenteet ja lihakset ymmärtävät, että selkä on rikki. 

Olin tästä hurjan iloinen ja sain ikään kuin uskoa, että kyllä tää paranee. Olen selkeästi uskonut nyt siihen ennustajaan niin paljon, että se haittaa jo toipumista. 

Tästä lähtien luotan vain itseeni ja omiin tuntemuksiini.

Tosiaan siitä iloisena kävelin takaisin ja kävin ensin S marketissa hakeen maitoja ja Mikalle sätkäpuruja. Kenkä kaupassa oli tarjouksessa ihania lämpöisiä tossukenkiä ja kävin ohimennen katsomassa olisko siinä mulle, mutta tietty ei ollut kokoja 42-43. 

Sain sen verran myyjää hihasta, että kysyin onko täällä mitään ton tapasia kenkiä mun koossa ja vastaus oli, että ei ole. Niinpä niin story of my life.

Mikä ittu siinä on, että kengät rajoitetaan 41 numeroon, kun mun käsittääkseni täällä maassa on muitakin isokenkäisiä kuin vain minä. En siis saa kenkiä. 

Omat talvikengät on vaan nilkkoihin ja aika viileät näillä keleillä, mutta raha ei kelpaa näköjään kaupoille.

Ennen en saanut mitään vaatteita kaupoista, kun painoin yli 200kg , nyt on enää onneks kengät vaan ongelma, no kait ne vielä jostain löytyy.

No sit autolle takas ja Lidleen ja satasella kassit täyteen ja kotia kohti. Vieläkin selkä kesti hyvin. Vasta loppumetreillä alkoi kunnon kipuilu ja pääsin lepään heti Mikan kantaessa kasseja sisään. Kunhan sain 5min olla selällään, niin taas jaksoin alkaa laukkuja purkaan ym. 

Kaiken kaikkiaan loistava ja mieltä ylentävä reissu.  Jeeeee!!!