Luovutan

 Kaikkeni annoin, mutta ei tää selkä ei tokene, päinvastoin.

Oli tossa 2 vp ja Mikan masis pahimmillaan samana päivänä Ma, kun lapset tuli käymään. No onnistu kuitenkin saamaan itsensä hieman sosiaaliseksi heidän täällä olon aikana.. Nukuttuaan ja kiukuteltuaan koko päivän mulle. Eli se reissu meni aikas hyvin lopulta. Oliveri 3v oli ihana, vaikken lapsista niin diggaakaan ja sain halit kun lähtivät kotiin.

Tiistaina sitten kävin kaupassa ja sitten soitti meedio, jolta olin energiahoitoa selkääni saanut aikaisemmin ja se ei tosiaan auttanut mitään, joten halusin kysyä mitä mahdollisesti henkistä hommaa on tiellä parantumista jarruttamassa.

Kysyi ensimmäisenä mitä ongelmia mulla on selän lisäksi. 

Kerroin tilanteestani, että mies masentunut, ei suostu minkäänlaiseen apuun esim. lääkäriin menoon ja minä kannan kaiken huolehtimisen ja taakan taloudesta ym. muutenkin elämän eteenpäin menemisestä.

Ja hän kertoi sen mikä mun olis itsekin pitänyt muistaa, että kun selkä on kipeä, niin osasyy on taakkojen kantaminen.'

Hän näki asian niin, että taakkojen on poistuttava, ennen kun paranemista voi tapahtua ja miehen pitää ottaa vastuu itsestään ja paranemisestaan. 

Ja että mun pitäisi ilmoittaa se selvästi hänelle ja sanoa, että en jaksa tätä ja tämä ei voi jatkua näin ikään kuin, että jos hän ei tee tilanteelle jotain, niin pitää ilmeisesti jättää hänet, jotta voisin paremmin.

Kysyin, että kannattaako mun väkisin vaan yrittää olla töissä, vaikka selkä on todella kivulias ja vain pahenee ja oli sitä mieltä, että sl olisi jäätävä, että nyt ei kannata vääntää väkisin mitään, vaan kaikki tulee muuttumaan paremmaksi vähitellen ja muutama kk on vielä todella vaikeaa, keväällä on paremmin, ja kuulemma alku syksyllä elämä on balanssissa, eli kaikki on hyvin.

Oppaana mulla on Taru sormusten herrasta joku harmaapartainen ja pitkähiuksinen vanha mies, joka antaa minulle voimaa, rohkaisua ja tietoisuutta kestää tämän kaiken.

Senkin sain kuulla, että mulla on sellainen sisu ja stamina, joka menee vaikka läpi harmaan kiven, ja sehän on siis totta koko elämän varrelta. Tullut muhun jo äidin maidossa.

Lahjani tässä elämässä, on kyky lukea toisten energioita, siksi mun kuulemma pitäisi olla työssä, jossa en kuormitu myöskään henkisesti, koska imen ihmisten tunnetilat.

No koko ehtoon mietin näitä kuulemiani asioita ja suunnittelin pitkän kirjeen kirjoittamista Mikalle, jonka olisin jättänyt sille lähdettyäni töihin, koska ei ikinä suostu kuunteleen mua suuttumatta jos alan uhkaileen erolla ja lääkäriin menolla ym.

No aamulla sitten heräsin ja mieliala oli heti, että en kestä tän selän kanssa enää päivääkään töissä ja tein raskaan päätöksen, että jatkan saikkua, vaikka olin juuri ma sopinut, että saan jatkaa kevennettyä seuraavankin listan, niin olo oli nyt selän kanssa se, että nyt tuli seinä vastaan. En jaksa kitua enää yhtään päivää töissä vuoroin maateen ja taas jotain tehden, koska kipu vaan pahenee ja tuntuu, että se on laukaissut issiaksenkin.

Siispä raskain mielin soitin töihin itku kurkussa ja itkin puhelun jälkeenkin, koska ihana myötätuntoinen Maiju oli niin empaattinen puhelimessa.

Laitoin myös bossille viestiä, että näin tässä nyt kävi ja katsotaan mitä vastaa.

Eilen soitin muuten Hauhon tk:sta lääkärin ajan, jotta saisin kokeilla kipulaastaria, jota en työterveydestä saanut, kun viestiä laittelin. paskamaista, että Suomessa ei saa apua kipuihin. Noi normi lääkkeet on mulle, kuin karkkia söis, ei mitään apua.

Näin kaupassa 2 selkäleikkausta läpikäyneen työkamun, joka on saanut avun kipulaastarista ja sitä nyt haluan kokeilla, saa nähdä saanko. Nyt tarviinkin sitten myös sl jälkikäteen tästä päivästä lähtien, ajan kun sais siis vasta perjantaiksi, kun tk on kiinni. Nyt aamulla aattelin, et meen sittenkin työterveyteen, mutta sinne oli aikoja vasta ensi viikolle, joten on tää kummalliseksi mennyt.

Nyt kun sain ton saikun päätettyä, niin olo helpotti jo stressin osalta paljon, jospa tää tosiaan on hyvä juttu nyt on ainakin aikaa jumpata, käydä hoidoissa, uimahallissa ja panostaa kuntoutumiseen. 

Niin, että vuosi 2025 on ollut osaltani, todella kova ja opettavainen . 

Olen joutunut opetteleen pyytään apua ja ottamaan sitä vastaan

Luopumaan kontrolloinnista ja elämän suorittamisesta, kun ei vaan pysty

Huolehtimaan kehostani ja henkisestä hyvinvoinnista, sekä piirtämään rajoja sille, mitä haluan ja mitä en halua elämääni

Arvostamaan kehoani, sieluani ja mieltäni

Heittäytymään tyhjän päälle, uskomaan, että selviän

Tajumaan vihdoin, etten kestä alkon suhteen samaa, kuin nuorempana

Ei muuta kun ensi vuotta kohti uusin tuulin, entistä ehompana.