Huomenna klo 6 tulee Kela taxi viemään mut PHKS. Siellä suuntaan kirurgian osastolle DBP leikkaukseen. Mun leikkaus on päivän ensimmäisenä.
Eniten huolettaa, ettei saa juoda ennen leikkuria 24 jälkeen ja mulla kun suu kuivuu kokoajan.
Ihan täysin en voi olla kostuttamatta suuta. Otan myös suu suihketta mukaan.
Ostin pikkumehuja reppuun, koska muistan viimeks miten edellisen GBP:N leikkurin jälkeen meinasin kuolla yöllä janoon, kun ei ketään ollut missään ja itsekseni pimeessä huoneessa etsin juotavaa jostain, löysin jääkaapin ja sieltä mehuja, joita vetelin ilman lupaa.
Huolettaa myös, että löytääkö taxi tänne, kun ei ole edes katuvaloja, ja että tuleeko se yleensä?
Näin maalla ei ole enää luottaminen siihenkään. Kokemusta on tästä asiasta.
Yli kk oon ollu osanutrauksella ja joku 7-8kg on lähtenyt. Viimeksi oli 7.2 ja kirurgi sanoi hyväksyvänsä , vaikka en täyteen tavoitteeseen pääsekään.
Nyt on taas viikko siitä mennyt ja paino on jälleen jumissa, vaik ei syö paljon mitään.
Joten todellakin odotan, että leikkaus onnistuisi ja kilot lähtisivät hieman helpommin.
Ja myös pysyisivät poissa.
On myös mietityttänyt, että miten Mika selviää, jos satunkin kuolemaan, mutta eihän se sitten toisaalta ole enää mun hallittavissa.
Olen siis tässä menossa laittamaan elämäni alttiiksi tietäen, ettei siinä välttämättä aina käy hyvin, sekin mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Tämä leikkaus on harvinainen.
Mutta jos jotain haluaa saavuttaa, niin sen eteen on tehtävä uhrauksia.
Ja mun mitta on tullut niiiiiiiiiiiiiiiin täyteen kuulemaan vielä nykyäänkin ulkomuodostani kommentteja.
Vituttaa niin, et aina kun mua joku kuvailee, niin tulee, se lihava.
En vaan jaksa enää tätä, kun ei ikinä saa olla mitään muuta kuin lihava, iso ja läski, nyt riitti!!
No ei tässä kaikki. Kun sain eilen viimeisen pitkän päivän taputeltua töissä ja lähdin kotiin, niin aattelin, et nyt voin hieman huokaista ja keskittyä mulle nyt ainoaan tärkeään asiaan, eli mun leikkuriin.
Niin eiköhän Mika ole täällä naama vakavana ja näyttää katosta kohtaa, mistä tippuu vettä.
Voi vitun vitun vittu!!!! Ei ole todellista!!! Juuri nyt!! Niin tyypillistä!!!
Eli samat katastrofivuodet jatkuvat sittenkin niinkö?
Mieleen tuli heti kaikki kauhukuvat, putki tai kattoremontista ym. ja remontin keskellä elämistähän on mulle astrologisesti ennustettu tälle kuulemma kriisivuodella, jolloin kaikki mahdollinen alue elämässä on kriisissä. Parisuhde, terveys, työ ja talous, et silleen...
Mutta kun aattelin, et jos vuodet on mennyt väärinpäin? Kun viimevuoden piti olla tasainen ja rauhallinen? Ja kuinkas sitten kävikään? Mut juu ei....ei jaksa...
Koko yön stressasin asiaa ja aina vähän väliä herätessä se muistu mieleen. Mikakin kävi kattoon yöllä paljonko valuu. Tulikohan sitä joku vajaa litra. Aamulla meni takas pakkasella ja veden tulo loppu.
Onneks saatiin kaveripariskunnan mies katsomaan hommaa ja nyt ovat lapioimassa lunta pois katolta, Mika ei siihen itse pysty, kun on niin iso, eikä ollenkaan ketterä sinne menemään.
Lunta on tullut sikapaljon ja lisää vaan povataan. Ettei ny hajois koko katto.
Ei sit kuitenkaan putkista ollut kysymys. Mut varmaan katossa joku reikä, niin et kyl se ainakin jonkin sortin remonttia tietää, kunhan ilmat lämpenee. Tottakai tämäkin tuli pahimpaa aikaa talvesta ja juuri edellisenä päivänä, kun leikkuriin meen, ettei vaan olis stressitöntä hetkeä.
Ja niinhän se on, että koska Mikan stressin sietokyky on 0, niin saan kantaa huolta vielä senkin hermoilusta. Itse saan olla tukena itselleni. Sitä pelottaa mun leikkaus vielä muakin enemmän, eikä osaa kyllä yhtään olla tukeva ja rakastava, vaan kiukutteleva pikku poika.
Mut niinkun ystävälle juuri sanoin, niin ei voi puolisostaan valita vaan niitä hyviä puolia, kyllä ne kaikki negat tulee siinä samalla. Ja kaikilla meillähän niitä on kumpiakin, niin hyvää, kuin pahaa.
Eli herran haltuun, blogi jatkuu, jos selviän hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti