Tosiaan muutin sitten Espoossa Tietäjäntielle, jota sanottiin silloin Liekkihotelliksi, en sitä vielä silloin tiennyt, mutta talo oli täynnä juoppoja, huumeiden käyttäjiä ja alamaailman väkee.
Mika asui naapurissani ja tuli elämääni sen myötä, että tavattiin lähi kuppilassa Vihtorissa, jossa suureleisesti tarjosin koko pöydälle snapsikierroksen.
Illan päätyttyä talsittiin kotiin ja selvisi, että olemme naapureita. Mulla oli avaimet hukassa, niinkuin aina silloin ja Mika kiipesi mun ikkunasta sisään vahtikoiran päälle, joka ei todellakaan vahtinut ja aukaisi mulle oven.
Siitä alkoi tarina, josta voin kirjoittaa toisella erää.
Olin siinä vaiheessa töissä Leppävaarassa rav. Pinokkiossa n, 3v, kunnes omistaja vaihtui.
Hetken aikaa työt jatkui ulkolaisilla omistajilla, mutta kun olin auttanut heidät alkuun ravintolan pyörittämisessä ja olivat imeneet musta kaiken tarvittavan, niin palkkasivat omat läheisensä ja multa loppui työt seinään.
Olin sitten hetken virallisesti työtön, mutta tehtiin Mikan kanssa töitä siskojensa siivousfirmassa.
Hain taas jonkun ajan päästä alan töitä ja pääsin avaamaan uutta ravintolaa Espooseen, en enää edes muista sen nimeä.
Olen sen pyyhkinyt muistoistani, koska kiusaaminen Intialaisten omistajien ja hänen sukulaistensa toimesta oli järkyttävää.
Tekoälyltä kyseltyäni paikan nimeä tulin siihen tulokseen, että se oli West Way.
Alkuun ravintola menestyi ja sitten asiakkaita ei ollut kun viikonloppuna ja kun niitä ei ollut, niin joku sukulaisista oli jatkuvasti kyykyttämässä ja kyttäämässä tekemisiäsi.
Olin niin ahdistunut, että itkin ennen töihin menoa ja otin jopa rauhoittavia, kunnes 4kk kohdalla tajusin, että eihän mun ole pakko tällaista katsella.
Siinä vaiheessa olin jo hakenut toisen paikan baarista, tällä kertaa Turkkilaiselta omistajalta Kannun kulmasta.
Joten sanoin itseni irti ja siirryin kilpailijalle töihin, sielläkin kohtelu oli rasistista Suomalaisia työn tekijöitä ja varsinkin naisia kohtaan.
Sitten mulle ehdotettiin siirtoa pyörittään toista ravintolaa tais olla Awalon, joka tapauksessa siellä paloin totaalisesti loppuun.
Ei portsareita ovella. Et saanut soittaa poliisia hankalissa tilanteissa.
Jatkuva pelko läsnä, kuka tulee ovesta asiakkaaksi.
Kun lopetit jollekin tarjoilun, niin et saanut häntä lähtemään minnekään, vaan muut hakivat hänelle juotavaa.
Sut haukuttiin läskiksi ja huoraksi päivittäin ja paikka oli täynnä sekakäyttäjiä ja rikollisia alamaailman tyyppejä.
Aloin oirehtimaan aina vaan pahemmin syömis- ja juomis häiriöni kanssa.
Jos oli 3 vapaata, niin sitä aatteli kokoajan että enää 2 enää 1vp lopulta maaten peiton alla ahmien jotain, Laskien tunteja kun piti lähteä ahdistuneena töihin.
Aloinkin sitten miettimään, että josko jotain muuta keksisi.
Päivätyö jossain ruokapaikassa?
Sitten kävin työhaastaattelussa, jossa olisi ollut päivätyö ja työsuhdeasunto. Vanha pariskunta päätti palkata mut.
Tulin kotiin ja soitin puhelun Turkkilaiselle ja irtisanoin itseni ja työsuhdeasunnon,
Sainkun iloita siitä yhden illan, kunnes seuraavana päivänä pariskunta olikin päättänyt, ettei heillä olekaan varaa palkata ketään.
Ajattelin heti, että takaisin en ainakaan työpaikkaani pyydä, vaikka olisin taatusti sen saanut.
Sen illan asiaa harmittelin, mutta en sortunut juomaan, vaan aloin miettimään, että ehkä tämä onkin hyväksi.
Olin jo monta vuotta halunnut muuttaa maalle rauhaan pois täältä ihmis vilinästä ja tämähän oli tilaisuus.
Aloin katsomaan netistä mistä päin vaan ei liian kaukaa kuitenkaan taloa, joka olisi vuokralla ja palasin aina katsomaan samaa ilmoitusta talo Hauhon Torvoilassa.
Lähdettiin sitä Mikan kanssa sitä katsomaan.
Puulämmitys, pieni keltainen rintama mies talo jossa ruutuikkunat , joita 6, niinkuin mulle oli Eve Claudia aikaisemmin ennustanut.
Ennusti myös töitä terveydenhuolto alalta ja sinnehän päädyin.
Muutettiin maalle siis kahdestaan ja ekana päivänä tuli lehmä pihaan. Ei katuvaloja. Aikamoinen muutos Espoon keskustasta.
Olin menettänyt luottotietoni siinä vaiheessa ja kerroin sen vuokran antajalle suoraan. Hän luotti minuun.
Sain olla vajaan vuoden liiton päivärahoilla, kunnes tuli lakimuutos, että sitä ei saakaan enää 500 päivää, vaan olikohan se 300
Mua alettiin painostaan ottaan ravintola-alan töitä vastaan.
Ahdistuin kovin ajatuksesta ja päädyin ilmoittamaan, että haluan vaihtaa alaa.
Olin lihonut kesän aikan n, 50kg syöden masennukseeni, kun Mika popsi mieliala lääkkeitä.
Kun siitä sitten muutaman kk päästä mut pakotettiin joustavasti työhän kk kurssille, niin painoin sen yli 200kg
En mahtunut autoni turvavöihin, ja kaikki tuolitkin tuntui liian pieniltä. Aina yritin etsiä käsinojattomia tuolia.
Kävin kurssin kuitenkin vain yksien verkkareiden mahtuessa päälleni.
Piti valita harjoittelupaikka ja se oli minulla Hauhon Mäntykoto.
Ihan randomina jouduin sinne muutaman viikon harjoitteluun, jonka loppumisen jälkeen soittivat minut töihin sinne.
Olin nimityksellä osastoapulainen.
Ajat oli eri ja piti pärjätä jo toisena iltana yksin osastolla 8 vaikean asukkaan kanssa, jopa lääkkeet jouduin ottaan vastuulleni, joka nykyään ei tulisi kuuloonkaan lääkeluvattomalta vasta-alkajalta.
Siitä muutama kk ja pomo pyysi mua opparilla lähihoitajaksi.
Ja niin tein töitä ylitöitä myös ja opiskelin samalla yli 200 kiloisena lähihoitajaksi, mikä saavutus.
2010 valmistuin ja Mäntykoto ( vanhainkoti) lopetettiin ja meidät asukkaineen päivineen siirrettiin laajennettuun Koivukotoon palveluasumiseen, jossa kaikki maksaa asukas itse.
Kun vanhainkodissa kaikki tuli talon puolelta ja maksaja olis siis kait kunta tai valtio? ELi tämä suuri muutos kävi joka puolella.
Koivukodossa olen vieläkin oppien tämänkin ammatin, vaikken ikinä olisi uskonut, että pärjään tälläkin alalla.
Niin vaan olen selvinnyt ja kehittynyt vuosien myötä mielestäni ihan ok hoitajaksi, joka suurta persoonaan käyttäen ilahduttaa heitä huumorillaan ja laulutaidoillaan laulaen karaokea aina silloin tällöin.
Työyhteisö on kannustava ja moni on myös ystävä muutoinkin.
On tässä elämää vielä elettävänä, mutta mitä sillä tekisin???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti